sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Metsäterapiaa.... keväästä syksyyn



Metsälenkit ovat päivän kohokohta. Aikanaan, kun pojat olivat pieniä, kävelimme päivittäin Ahveviston harjunrinteillä. Pojat etsivät aarteitä, kukkia, sieniä, perhosia... Välissä kului vuosia, että metsälenkit jäivät vähemmälle poikien kasvettua urheilua harrastaviksi nuoriksi. Vihdoin, kun elämääni asettui ensimmäinen paimensukuinen lapinkoirani, oli jälleen hyvä syy lähteä samoilemaan harjumetsiin. Ensimmäinen, Viisas Mustani, Nere  kulki uskollisesti kanssani reilut kymmenen vuotta. Lenkkiseurana meillä oli myöhemmin niin Nalle, Niehku, Nukka kuin sijoitustyttöjäkin - kukin vuorollaan Neren ja minun seurana. Nere oli aina hyvin hidas kulkija, tutkija, nuuskija - ehdin lenkeillä ihastella keväisin luonnon heräämistä ja syksyisin talviunille hiipuvaa luontoa. Talvisin yritimme kulkea pieniä polkuja - kaikki valaistut pätkät, kun ihan varmasti vedetään täällä laduiksi, jos vaan lunta on.
Huhtikuun puolivälissä kävin vielä Neren kanssa kertaalleen ihastelemassa keväistä luontoa - hiljaa kävellen. Neren voimat olivat jo hyvin vähäiset. Kävimme kuitenkin hyvästelemässä lenkkipolkumme. Aika oli pian päästää elämäni koira tuonpuoleiseen.


Huhtikuun viimeisenä, aurinkoisena vappuaattona, Nere tutki vielä pihamme kevätkukat yhdessä Nalle-poikansa ja pojantyttärensä Neeran kanssa. Jätti testamentiksi Neeralle metsaterapia lenkeistä huolehtimisen. Oli aika hyvästellä Viisas Musta.


Neera jatkoi keväisessä metsässä tutkimusretkeilyä kanssani heti seuraavasta päivästä alkaen.
Pääsimme nautiskelemaan kevätkukkien loistosta, puihin puhkeavista lehdistä - Neera astettui loistavasti isoäitinsä tassunjälkiä seuraamaan. Hieman innokkaammalla temmolla, mutta silti niin sopivasti. Aivan kuin isoäitinsä olisi opastanut luonnon rytmin.
Neera pentunen tarvitsi nyt paljon aikaani, läsnäoloa, opetusta, tukea - Neera joutui elämään ensimmäiset tärkeät kuukaudet sairaan isoäitinsä varjossa. Neerasta kasvoi herkkä, ujo nuori, jota monet asiat kauhistuttivat. Sairaan isoäidin antama koiran malli oli varmasti hyvin outo pienen pennun mielestä, joten vieraisiin koiriinkin Neera päätti suhtautua epäillen, jännittäen.


Vapunpäivänä pääsin aloittamaan Neeran kanssa siitä mihin tammikuussa jäimme. Talvi oli vielä Neren - toisin en pystynyt tekemään.
Kasvien bongaus alkoi!


Vapunpäivänä näsiä vielä kukki lenkkipolkumme varrella. Sinivuokot, valkovuokot ja valkoiset sinivuokot koristivat harjunrinteitä.


Äitienpäivän aikaan nupullaan oli kylmänkukka, joka tänä keväänä kukki hyvin vaatimattomasti - kukki kuitenkin.


Kesäkuussa vihdoin saimme ihailla keväistä linnunhernettä, mesimarjoja kukassa, valkolehdokkia, kissankäpäliä ja löytyipä uusikin tuttavuus - yövilkka - lenkkipolkumme varelta. Juhannuksena vielä oli kieloja kukassa. Alkukesä tai siis oikeastaan koko kesä oli varsin viileä ja sateinen. Juuri meille oikein sopiva.


mesimarja kukassa


valkolehdokki
kisssnkäpäliä
yövilkka

Heinäkuussa jatkoimme metsäterapiaa. Luonto pysyi sateisen kesän myötä kauniin vehreänä. Niityllä tuoksui huumaavasti apilat. Kurjenkellot kukkivat upeimpina kuin koskaan aiemmin. Perhoset vain puuttuivat. Nautimme. Muistin. Ikävöin.






Elokuulla oikeastaan alkoi vasta kesä. Onneksi yksi lomaviikko oli vielä jäljellä. Saimme nauttia aurinkoisemmista ja lämpimämmistä keleistä. Keräilimme kanttarellejä polun varrelta, maistelimme mustikoita. Suuntasimme katseemme pidemmille lenkeille. Luonto oli vehreänä edelleen vain kesän kukkivat kasvit alkoivat hiipua.




Lämpimän elokuisen sateen jäljiltä niityllä oli kostean usvaista, vesipisarat helmeilivät kullanhohtoisina auringon säteiden niihin osuessa - kaunista. Välillä aurinko paistoi ja hetkessä kerääntyi tummia pilviä sadetta ennustamaan. Vaikka kesä oli sateinen, onnistuimme ajoittamaan lenkkimme hyvin emmekä juurikaan kastuneet.





Syyskuussa, vaikka onkin ollut aurinkoista ja lämmintä, on kuitenkin jo paljon syksyn enteitä. Heinät kellastuvat ja totesin Neeran omaavan mitä parhaimman suojavärin. Lehdet kellastuvat ja alkavat putoilla. Pihlajanmarjoja ei tänä vuonna ole nimeksikään näkynyt - toisin kuin viime syksynä puiden oksat notkuivat punaisista marjoista - niitä ihailtiin silloin Neren & Nanoukin kanssa.



Neeran kanssa on kävelty pidemmälle kuin koskaan, uusia polkuja - Nere oli hitaasti tassutteleva, välillä ihan perässä vedettäväkin. Neren kanssa lenkit vaan olivat lyhyempiä.
Neera on reipastunut. Uudet jutut eivät enää niin paljon jännitä. Ohikulkijoita silmäillään uteliaana. Vastaantulevat koiratkin ohitetaan pääsääntöisesti puhisematta. Neera on saanut muutamia luotettavia koirakavereitakin - joiden kanssa voidaan hetkeksi pysähtyä jutustelemaan ja nuuskimaan. Juoksevat lenkkelijät saavat mennä rauhassa, mutta lenkkeilijän kera juoksevat koirat saavat vielä Neeran hämmennyksen valtaan. Sauvakävelijöitä emmitään ja HPK:n villinä, äänekkäänä, hyppivänä, pommpivana, mekastavana lämmittelylenkillä olevat juniorit ovat Neeran mielestä ikäviä. Varsinkin, kun yksi mielestään fiksu juniori heitti Neeraa kävyllä päähän - teki mieli kilahtaa, mutta olin hiljaa.







Neera on nyt 10kk ikäinen neiti. Pitkä matka on toukokuusta kuljettu. Alkaa olla syyskuun loppu. Vielä eilen nautimme aurinkoisen kauniista syyspäivästä, lämmintäkin oli reilut 15 astetta, auringossa enemmänkin. Kiersimme parin tunnin ajan Ahvenistolla, laskeuduimme harjulta järveä kiertämään, kiipeilimme jyrkkiä mäkiä edestakaisin. Ihastelimme alkavaa ruskaa. Pehmeitä sammalmättäitä, puunkantoja - kaikkea kivaa. Nyt luvattiin syksyn saapuvan ja ilmojen kylmenevän. Neera on lievittänyt ikävää, osannut kulkea sopivaan tahtiin. Meillä on vielä paljon asioita kiinnikurottavana - mutta ei voi ollakaan kuin yksi Viisas Musta. Neera on omanlaisensa - Neera on viehättävä ja sellaisenaan minulle äärettömän rakas - Viisaan Mustani pojantytär <3.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti